Luontoharrastusteni tausta
Lähde ja lainaukset: Veikko Salkio, Luontoharrastusteni tausta – usein kysytty aihe 14.1.1992
Kaikkien lasten tavoin eläimet ovat kiinnostaneet minua niin kauan kuin muistan. Poikkeuksellisesti olen pysynyt lapsen tasolla näihin saakka. Kun sen lisäksi olen saanut synnyinominaisuutena primitiivisen keräilyvietin, niin tulos näkyy näissä lasikaapeissa.
Mahdollisesti varsinainen herätteeni synnyinpaikkakunnallani Imatralla oli vanhemmilta sisaruksiltani jäänyt K. E. Kivirikon kirjoittama eläinoppi. Selasin sen risaiseksi jo paljon ennen kuin osasin lukeakaan. Hiukan vartuttuani määritin sen avulla luonnossa lintujakin. Ensimmäinen oli peippo. Muistan kirjan maininnat: ”Kotka on silmittömän vainon seurauksena harvinaistunut” ja ”hiirihaukasta lienee maksettu tapporahoja kanahaukkana”. Ne herättivät varhaisimmat aavistukseni luonnon suojelemisen tarpeellisuudesta. Jos maininta olisi esitetty esimerkiksi sanamuodossa ”suojele luontoa”, vaikutus suomalaiseen jukuriluonteeseen olisi ollut ehkä päinvastainen. Kukaties ”suojele itse” – vastauksella.
Täytin viisitoistavuotiaana ensimmäisen lintuni, lehtokurpan, apunani opaskirjanen, jonka oppikirjojen ohella oli laatinut myös eläinten täyttäjänä tunnettu samainen K. E. Kivirikko. Huomaamme, että häneltä olen saanut vaikutteita kolmelta eri sektorilta: ornitologia, luonnonsuojelu ja konservointi. Myöhemmin kohtalo oli niin suopea, että salli minun jopa tavata kunnioitetun oppi-isäni. Se tapahtui sotakesänä rintamalomallani vuonna 1943. Samalla sain myös tutustua hänen laajaan lintukokoelmaansa tekijän itsensä opastuksella. Tapaamisemme ei jäänyt ainoaksi, mutta nyt joudun kiusaukseen kertoa kuinka paria vuosikymmentä myöhemmin eräkirjailija A. E. Järvinen innostui kuvailemaan kouluaikaista originellia opettajaansa, jonka nimi oli Kivirikko.
Palaan varhaisnuoruuteeni. Ei liene yllätys, että vapaa-aikani hupeni maastoretkillä tai nenä kiinni lintukirjoissa. Erikoisesti minua kiehtoivat mielikirjailijani Einari Merikallion kuvaukset Petsamon alueesta. Suomella kun tuolloin oli ilo omistaa kapea kaista arktista Jäämeren rannikkoa, luonnonystävien toivemaata. Ylimmän osan Merikallion kuvauksissa oli saanut avomerellä, lähellä Kalastajasaarennon rannikkoa sijainnut tuhansien komonokkaisten lunnien, haahkojen, lokkien ja monien muiden siivellisten lisääntymis- ja temmellyskenttä, todellinen lintuparatiisi. Olipahan alkanut kyteä lapsenaivoissani salainen toive päästä joskus omin silmin ja korvin toteamaan monenkirjava elämänmeno tuolla arktisella satujen saarella.
Päämäärästäni kehittyi pakkomielle – minun on päästävä Heinäsaarelle.
Kasvukauteni rinnalle ajoittui Imatrankosken valjastaminen voimataloudelle. Maisemat myllättiin. Kosken yläpuolella sijainneen saaren todella jyhkeä havumetsä ja rannan ikivanha tervaleppämetsikkö parturoitiin sileäksi. Se oli viikarille itkun aihe ja elämänsä ensimmäinen kriisi, eikä mikään hillinnyt haavettani ja haluani päästä joskus sinne Jäämeren lintusaarelle.
Ja minä pääsin.
Hätäisesti olin ehtinyt varttua täysi-ikäiseksi. Ihmeekseni Rajavartiolaitos oli ottanut vakavasti ruikutukseni päästä vartioimaan Heinäsaaren lintujen pesimärauhaa, mikä oli uskottu kyseiselle laitokselle. Suuri päivä koitti 20.05.1936. Kovin vanhentunutta sanontaa käyttääkseni: Onnellani ei ollut rajoja.