Vuosi sitten tapasin erään vanhan tuttavan parkkipaikalla. Hän oli jäänyt työttömäksi, ja pyysi minua kertomaan tilanteesta kaikille mahdollisille tutuilleni. Tuttava kertoi, että alkaa käydä aika raskaaksi, kun minnekään ei huolita ja joka paikkaan vaaditaan jos jonkinmoista osaamista. Hänellä oli mielestään tarjota ”vain motivaatio tehdä työtä, halu oppia sekä perinteinen ja nöyrä työmoraali”.
Kannustin, ja kerroin, etten jaksa uskoa, etteikö noilla meriiteillä löytyisi töitä. Nuo ominaisuudet ovat nimittäin juuri sitä, mitä kuulen työnantajien kaipaavan. Tuttava kertoi, että hänen ainoa taktiikkansa on olla luovuttamatta ja kertoa työnhausta jokaiselle tapaamalleen ihmiselle. Hän uskoi vakaasti, ettei ilman verkkoja voi saada kalaa eikä makaavan kissan suuhun juokse hiiret. Toistuvien pettymysten sietäminen vaatii kuitenkin voimia. Lupasin välittää viestiä. Toivottelin onnea työnhakuun, ja tuttava hävisi viilenevään syksyyn. Hänen kävellessään poispäin jäi mieleeni hiukan huolta siitä, miten tämä kalastus ja hiirijahti päättyisi, kun samanaikaisesti niin moni kertoi työn saamisen vaikeudesta.
Kun nyt toistamiseen tapasimme jokunen viikko sitten, näin jo kaukaa, että jotakin oli muuttunut. Alakulo oli vaihtunut tarmokkuuteen ja askel oli lennokas. ”Et usko, sain lopulta töitä”, hän huudahti. Onnittelin, sillä mistä työllisyyspäällikkö voisikaan enemmän ilahtua kuin työllistymisuutisista.
”Siinä oli montakin mutkaa matkassa. Mutta vaikka sain monta kertaa kieltävän vastauksen, pyysin siitä huolimatta aina haastattelijaa vinkkaamaan, jos hänellekin tulee mieleen joku muu työ, jossa näkisi minut. Kuinka ollakaan lopulta sellainen löytyi. Paljon on opittavaa, mutta olen saanut hyvää palautetta täsmällisyydestäni ja asenteestani”, toteaa tuttava leveän hymyn takaa.
Häkeltyneenä tuosta päättäväisyydestä jäin joksikin ajaksi mietteisiin, ennen kuin käynnistin autoni. Olipa hieno uutinen. Mutta mikä viimein sai aikaan toivotun lopputuloksen?
Tuttavani osasi sanoittaa, mitä etsii ja mitä osaa, mutta pukea nolostelematta sanoiksi myös sen mitä ei osaa. Hän ei luovuttanut, vaan oli päättänyt myydä työhalunsa jollekin tarvitsevalle. Hän ei piilotellut työttömyyttään, vaan uskoi, että jossakin on paikka odottamassa häntä. Hän ei antanut epäuskon lannistaa itseään, vaan uskoi siihen, että joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun.
Hän ei myöskään jäänyt kiinni siihen harhaan, että hänellä ei työttömänä ole verkostoja. Hän oli päättänyt luoda ne. Luoda omat kalastusverkkonsa ja rakentaa omat hiirenloukkunsa.
Haltioituneena käynnistin auton ja maailmaani oli jälleen järisytetty ihmisen kokoisella tarinalla.
Sanna-Mari Levijoki
sanna-mari.levijoki@kokkola.fi
Blogin kirjoittaja Sanna-Mari Levijoki johtaa Kokkolan seudun kuntakokeilua Keski-Pohjanmaalla. Hän toimii myös Kokkolan kaupungin työllisyyspäällikkönä. Sanna-Mari on ihmisyydestä kiinnostunut kasvatuspsykologi, joka pyrkii luomaan ymmärrystä yksilön ja häntä ympäröivän toimintaympäristön välille ja uskoo, että empatia on opittavissa.