Sanataidekoulun tarinoita

Leadan nousu

Tasan kaksi vuotta sitten salaperäinen loinen, “Metamorfi”, ilmestyi napapiirin syrjäisestä kylästä. Metamorfi kykenee vääristämään ihmisen ulkonäköä, vaistoja ja muuttaa ne mielettömiksi hirviöiksi. Metamorfi leviää, kun tartunnan saanut kuiskaa hiljaa loitsun uhrillensa. Metamorfin levitessä hallitukset julistavat hätätilan, mutta paniikki valtaa yhteiskuntia maailmanlaajuisesti. Joukko henkisesti vahvoja kaveruksia perustavat loisetsiväryhmän “Leadan”. Ryhmään kuuluu Marcus, 44-vuotias viisas ja ketterä ex-poliisi, Lila, vasta 20-vuotias maalaritaiteilija, Liam, myös viisas ja tarkkasilmäinen 24-vuotias tiedemies ja johdossa 50-vuotias tunnettu taitava tohtori Hannah. 

Leadan tehtävänä on löytää tapa päihittää Metamorfi ja tarjota turvapaikkaa niille, joiden perheessä on tartuntaa. Leada myös etsii näytteitä loisista ja keräävät eloonjääneitä hylätyistä kaupungeista. Leada uskoo, että on olemassa keino, jonka avulla ihmissydän voisi vastustaa Metamorfin kamalia kuiskauksia. 

Kuukausia pandemian alkamisen jälkeen Leadalla on tehtävänä lähteä kaivoksiin löytämään Metamorfin sydän, joka on suuri, räikeän punainen ja kova ääninen, se on kiinni luolan katosta maahan erilaisilla verilangoilla. Leada tapaavat luolassa etsimänsä, Metamorfin sykkivän sydämen. Jos sydän onnistuneesti pysäytettäisi, kaikki tämä kaaos loppuisi, kaikki loiset, jotka tuolla kulkevat etsimässä uhreja katoisivat, kaikki loiset ihmisistä katoaisivat ja kaikki olisi taas hyvin. Tohtori Hannah ruiskuttaa lääkettä, joka sisältää kehon luonnollisia puolustuskykyä sekoitettuna sieniin. Lääkkeen pitäisi pysäyttää Metamorfin sydän. Se kärsii, kääntyilee ja vääntyilee. Mutta sen voittamattomuus sytyttää jälleen sydämen, nyt voimakkaammin kuin ennen. 

Leada, jota yhdisti rakkaus ja päättävyys, vannoivat olevansa vahvoja ja tulevana johtajiksi, joita maailma kipeästi tarvitsi näinä aikoina. He eivät antaisi Metamorfin viedä heidän ihmisyyttään. He yrittäisivät pian uudelleen, mutta nyt täytyi lähteä pakoon. Se oli vihainen. Se halusi nyt tappaa heidät. Se halusi, että he luovuttaisivat. Se oli viisas elävä olento, se ajatteli tapoja, joilla voisi satuttaa heitä ja saada heidät lopettamaan tehtävänsä. He juoksivat ainakin puoli kilometriä etsimässä luolan ovea, josta he tulivat sisään. Sitten he huomasivat, että Metamorfi sulki aukon, joten heidän täytyi etsiä muu reitti ulos. Leada jakaantui kaksikkoihin. Marcus ja Liam kokeilivat eri koloja luolan seiniltä, joista olivat lähteneet lohkareita irti. Lila ja Hannah taas kiljuivat saadakseen Metamorfin huomion. Liam käytti tarkkasilmäisyyttään hyödyksi, ja katseli ympärilleen. “Katso, tuolla on tarpeeksi suuri aukko, josta jäätävä ahterisikin mahtuisi läpi!” Liam osoitti luolan katossa olevaa suurta reikää ja naurahti. “Nyt ei ole aika vitseille, sitä paitsi tuostahan mahtuisi virtahepolaumakin!” Marcus vastasi loukkaantuneena. Liam huokasi. “Tuosta reiästä et mahtuisi tuon vatsan kanssa!” huomautti Liam katsoessaan kattoa. “Älä viiti, ole oikea mies ja tee työsi niin päästään täältä poiskin!” sanoi Marcus hieman kyllästyneen kuuloisena. “Alkaa olla nälkä, toitko mukaan mitään syötävää?” Marcus kysyi vatsa muristessaan. “Näyttää siltä, että et tee muuta kuin syöt, ahahah… Katso tuol-” Liam aloitti. “Pää kii mulla on oikeesti nälkä!” Marcus keskeytti. “Ei! Katso oikeasti! Siellä on aukko, josta me kaikki mahtuisimme!” Liam sai sanottua lauseensa loppuun. Marcus vilkaisi kattoa, “No niinpä onkin! Käyn hakemassa tytöt! Odota tässä!”. 

Marcus kääntyi ja näkikin tytöt heti. “METAMORFI LÄHETTI LOISIA PERÄÄMME JUOSKAA!” Hannah huudahtaa. “Tulkaa tulkaa! Löysimme aukon, josta varmasti pääsemme, ei se ole liian korkealla!” Marcus kertoi hätääntyneenä. “Autan teidät ylös!” Liam sanoi huolestunut ilme kasvoillaan. Liam meni polvelleen ja laittoi kämmenen auki, että muut saisivat siitä vauhtia hyppyynsä. “Kositko sinä!?” Lila kiljui. “En! Laita jalkasi kämmenelleni ja hyppää reiästä ulos!” Liam kehotti. Kaikki naurahtivat hieman. Marcus ja Hannah pääsivät ylös. Kaukaa alkoi kuulua pientä hipsutusta. Loiset tulevat. Nyt Liam joutui päästä ylös yksin, ilman apua. Hän käski muiden ottaa hänen käsivarsistaan kiinni ja vetää hänet ylös. Liam kerkesi ylös juuri ja juuri, läheltä piti. Kaikki huohottivat hengästyneenä maassa. Ainakin nyt he olivat turvassa loisilta. 

Leada lähti yhdessä majallensa nukkumaan. “Haluan yrittää uudelleen.” Marcus sanoi yksin hiljaa, kun muut olivat jo nukkumassa. “Enkä tarvitse apua. Olen viisas enkä avuton pikku tyttö.” Hän jatkoi, keräsi kamppeensa ja lähti takaisin luolaan. Kello oli 00:15. Marcus saapui sisään luolaan, hengitti syvään ja muisteli käännöksiä “Vasen, vasen, oikea, vasen…” “Luotan itseeni.” Hän lähti kävelemään ja löysi Metamorfin uudelleen. Tällä kertaa se nukkui, hyvin sikeästi ja rauhallisesti. Marcus pisti sen nahkaan lääkettä, joka oli voimakkaampaa kuin viimeksi. “Ei tämä nyt näin helppoa voi olla!” Marcus sanoi pelko jo kasvoillaan. Varmuuden vuoksi hän vielä ampui sydäntä useaan kertaan. Se oikeasti loppui. Ei enää Metamorfia. “Oon kyl ihan paras” Marcus sanoi nyt onnellisuus naamallaan. 

“Tässäkö tää oli, levis nelostielle lasten monopoli…” Hän lauloi itsekseen kävellessään takaisin majaan. Kun Marcus astui majaan, kaikki olivat hätääntyneitä ja huolestuneita. “Marcus!? Mitä ihmettä!?!?” Lila kysyi helpottuneena. “Tein sen!” Marcus sanoi ylpeänä. “Minkä?” Kysyi Liam. “No päihitin Metamorfin.. DUHH” Marcus vastasi. “MITÄ?! Ja äläkä puhu kuin 14-vuotias” 

He juhlivat voittoa. 

Kaikki oli taas hyvin. Tartuntaan oli lääke. Metamorfi oli kuollut. Leada oli elossa, valmiina kaikkeen. 

Tuuli tuiversi kasvoilleni. Se kutitti poskiani. Seisoin laivan kannella ja katselin horisonttiin. Yhtäkkiä silmäni painuivat kiinni ja olin horjahtaa laidan yli.

Heräsin aamulla sängystäni, olin potkinut peittoni pois ja minua paleli. Katsoin kelloa. Se oli vasta seitsemän, joten nostin peiton takaisisin sänkyyn. Minua ei kuitenkaan enää väsyttänyt, joten laitoin päivävaatteet päälle. Kaivoin laukustani lempipaitani. Se oli ihan tavallinen valkoinen paita, paitsi että siinä oli Lauri Markkasen nimikirjoitus. Olin hyvin ylpeä siitä. Sitten aloin pakata laukkuani. Katsoin pihalle. Palmunoksat huojuivat ja ne löivät huoneeni ikkunaan. Olin ollut lomalla Mallorcalla tätini luona jo viisi päivää, mutta nyt täytyi lähteä. Laitoin tädiltä saamani lein kaulaan, ja menin peilin eteen. Tein outoja ilmeitä, niin kuin minulla oli tapana. Nauroin yhdelle ilmeelleni kauan. Sitten menin vanhempieni huoneeseen. Hiivin sinne hiljaa koska vanhempani nukkuivat vielä. Yhtäkkiä äidin puhelin piippasi, mutta äiti ei herännyt. En olisi saanut tehdä niin, mutta kurkkasin viestin. Se oli tädiltäni.

-Hei! teille varaamani lento Suomeen on peruttu. Suomessa räyhännyt ukonilma on saanut lentokoneen perämoottorin rikki, eikä kone pääse ilmaan. Toivon että viihtyisitte täällä vielä siihen asti, että perämoottori saadaan korjattua. Varaan teille uudet hotellihuoneet toisesta hotellista vähän matkan päästä. Yt: Kaisa-Selina täti

Kun olin lukenut viestin, olin samaan aikaan iloinen, että surullinen. Mallorcalla oli ollut ihan mahtavaa, mutta kaipasin jo takaisin koti Suomeen. Silloin isäni käänsi kylkeään. Laitoin äidin puhelimen nopeasti pöydälle ja kipaisin huoneeseeni. Katsoin pakkaamaani laukkua ja nauroin kippurassa sille, että joutuisin ottamaan kaikki pakkaamani tavarat ulos. Rupesin lapaamaan tavaroitani pois laukusta, kunnes rupesin taas kunnolla miettimään. Mehän olimme lähdössä toiseen hotelliin. Nauroin taas ja pakkasin vaatteeni summuut takaisin laukkuun. Minulla oli ollut Mallorcalla mukana päiväkirja, jota olin kirjoittanut. Katsoin pöydälle, jossa päiväkirja oli ollut. Siis todella ollut. Ihmettelin mihin se oli siitä pöydältä hävinnyt. Rupesin etsimään päiväkirjaani. Kurkkasin sängyn alta, kirjahyllystä, pöydän laatikoista, keittiöstä olohuoneesta ja kaikkialta! Menin äidin ja isän huoneeseen. Katsoin yöpöydän laatikosta ja äidin kassista. Menin takaisin omaan huoneeseeni. Minulla oli suoraan sanottuna tylsää. Kuulin taas puhelimen piippauksen vanhempieni huoneesta. Hiivin sinne mutta he olivat jo heränneet.

Äiti katsoi Kaisa-Selinalta tullutta viestiä, jonka olin lukenut jo. Äiti luki viestin ääneen, ja minä nyökyttelin vastaukseksi. Äiti käveli kanssani huoneeseeni ja hämmästyi.

-Sinähän olet jo pakannut laukkusi!

-Joo, kauan sitten vastasin.

Äiti hymyili minulle, ja lähti keittiöön tekemään aamupalaa.

Menin aamupalalle. Ruokana oli jotain outoja Kookosmuroja, mutta ne olivat kyllä hyviä.

-Mentäisiinkö tänään tuonne läheiselle rannalle? Äiti kysyi minulta.

-Mutta mehän vaihdamme hotellia, sanoin.

-Ai niin, äiti sanoi hölmistyneenä. Aloin nauraa äidin ilmeelle, ja hänkin alkoi nauraa.

Kun olin syönyt avasin puhelimeni ja katsoin viestit. Olin saanut kavereiltani paljon viestiä, että milloin tulen takaisin. Vastasin että meidän lentomme Suomeen viivästyy lumisateen takia. Sain nopeasti surunaama kommentteja. Minua itseänikin alkoi harmittaa, kaipasin jo takaisin kotiin. Silloin äiti huusi keittiöstä:

-Meidän hotellivuoromme päättyy yhdeltätoista, tarkalleen ottaen meidän pitää olla silloin jo ulos täältä!

Yhtäkkiä joku koputti hotellihuoneemme oveen. Äiti käski minun mennä avaamaan.

Ovella seisoi poika villapipo päässä. Kummastelin kuka käyttää tällaisessa helteessä villapipoa!

-Hola! Que tal? Kysyin. Se on espanjaa, ja tarkoittaa:

-Hei mitä asiaa?

Poika katsoi paitaani, ja hymyili. Sitten hän katsoi minua ja kysyi:

-Oot sä suomalainen?

-Ööh joo. Oon mä, sanoin hämmästyneenä.

-Kiva, mäkin. Tai arvasihan sen varmaan, poika sanoi ja punastui.

Minäkin punastuin, koska kumpikaan ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään.

-Tykkäät varmaan koriksesta.

-Joo.

-Niin mäkin, poika sanoi.

Iski taas pitkä hiljaisuus.

-Turha meidän on varmaan tutustua. Me vaihdetaan hotellia, poika sanoi äkkiä.

– Aijaa, niin mekin! nauroin.

-Oikeesti? Minne? poika kysyi.

-Heh. En muista paikan nimeä, sanoin.

-Mä oon muuten Tami, poika sanoi

-Jaa. Mä oon Sofia, sanoin ujosti.

Me vain katsoimme toisiamme ja hymyilimme vienosti. Vähän nolotti. Varmaan Tamiakin.

-Sori mä oon huono tällaisissa, Tami sanoi.

-Ei se mitään kyllä mäkin, kuiskasin.

Myöhemmin:

Juoksimme vanhempieni kanssa bussiasemalle. Laitoin matkalaukkuni tavaratilaan, ja menin istumaan takapenkille. Totta kai. Bussimatka oli lyhyt, sillä toinen hotelli oli vain viidentoista kilometrin päässä. Katselin maisemia, kunnes muistin mitä Tami oli sanonut. Tulisivatkohan he todella samaan hotelliin? Äh millä todennäköisyydellä, ajattelin.

Pääsimme vihdoin hotellille. Se näytti hienolta.

-Neljän ja puolen tähden arvostelut, isä sanoi ja nauroin.

Meillä kesti vastaanotossa hirveän kauan, kun isä oli unohtanut laittaa puhelinnumeroon maakoodin. Onneksi pääsimme lopulta huoneisiin. Meidän huoneemme oli ihan mahtava.

Harmitti kun en kerennyt käydä siellä toisen hotellin rannalla uimassa, mutta täällä olikin oikein uima-allas! Puin heti uikkarit päälle ja juoksin altaalle. Ennen kuin kerin edes kastautua, suuni loksahti auki. Altaan toisella puolella oli Tami! En voinut käsittää, millä tuurilla vaihdoimme samasta hotellista toiseen samaan hotelliin. Hyppäsin altaaseen, ja sukelsin. Kun nousin pintaan, hieroin silmistäni vedet pois ja näin Tamin edessäni. Säikähdin niin että horjahdin melkein veteen.

-Tulit sitten samaan hotelliin, Tami nauroi.

-Juu, niin tulin, sanoin hiljaa,

– Tai oikeastaan sinä, tulit minun kanssani samaan hotelliin.

-Miten vaan, Tami sanoi ja hymyili.

-Sofia! Tule purkamaan laukkusi! äiti tuli huutamaan altaalle. Niin noloa!

-Mun… Mun pitää mennä, sanoin vähän punastuneena.

-Joo, niin varmaan munkin, Tami vastasi.

Juoksin meidän huoneistoomme ja aloin purkamaan laukkuani.

-Kuusi t-paitaa, kahdet shortsit, yhdet farkut, kolmet collegehousut, puhelin, läppäri… luettelin.

-Hetkinen, sanoin silmät pyöristyneinä.

-Missä päiväkirja on? huudahdin.

-Ei. Ei, ei ja ei! Ei voi olla totta! Siinä on kaikki tärkeät ajatukseni! Kiljuin.

-Se ei saa joutua vääriin käsiin, sillä siinä on tärkeä pohjapiirros!

Olin ihan paniikissa, kunnes tajusin, että eihän tämä läähättäminen mitään auta. Plääh.

Aamulla:

Heräsin, ja päätin heti aloittaa tutkimukset. Kurkkasin laukkuni vielä kerran. Ei jälkeäkään.

-Ehkä äiti on ottanut sen jo pois, päättelin.

Juoksin keittiöön.

-Hei äiti, oletko sattunut näkemään päiväkirjaani kysyin.

-En ole, muru, miten niin? äiti kysyi.

-No ei mitenkään. En vain löydä sitä mistään, mutisin ja menin takaisin omaan kammariini.

-Mitä ruttoa, sanoin närkästyneenä. Pengoin tavaroitani, mutta en löytänyt kirjaa.

-Ei kai se vain ole jäänyt toiseen hotelliin, sanoin järkyttyneenä.

-Minun täytyy käydä siellä.

 

Myöhemmin:

 

Pyöräilin toiselle hotellille.

– Hola! Está reservada la habitación 313? ( Hei! Onko huone 313 vapaana?)

– Sí, debería serlo. Cómo es eso? ( Kyllä sen pitäisi olla. Miten niin?)

-Mi diario debe estar allí. Puedo ir a buscar? Teníamos una reserva la semana pasada.

(Päiväkirjani on varmaan siellä, Voinko mennä hakemaan? Meillä oli varaus viime viikolla.)

– Me acuerdo de ti.Muy bien, ve a por ello. Aquí está la clave. ( Muistan sinut. Hyvä on, mene vain. Tässä on avain.)

– Muchas gracias! (Kiitos paljon!)

Juoksin huoneeseen ja kävin sen läpi mutta en löytänyt mitään. Olin rättiväsynyt. Lähdin ajamaan takaisin toiselle hotellille. En voinut käsittää, missä päiväkirjani oli.

Kun pääsin hotellille tutkin vielä tavarani läpikotaisin. -En keksi enää mitään paikkaa, missä se voi olla, huokasin.

Minun teki mieli uida, joten menin taas kerran altaalle. En ollut kerennyt edellisillä kerroilla edes uida kunnolla, kun aina tuli jotain. Mutta nyt minulla oli aikaa. Ja taas kerran, oli Tami altaan reunalla. En jaksanut keskustella hänen kanssaan. Hain lainattavan uimapatjan, ja menin sen päälle kellumaan. Silloin tajusin, että Tami voisi tietää missä päiväkirjani on! Mutta päätin ensin vähän levätä.

 

Myöhemmin:

 

Kun olin kävelemässä hotellihuoneeseen, huomasin, että Tami käveli samaa käytävää vastapäiseen asuntoon. Hohhoijaa, mikä yhteen sattuma, ajattelin. Sitten muistin, mitä minun piti kysyä.

-Hei Tami. Oletko sattumoisin nähnyt Vaaleakantista päiväkirjaa? kysyin.

Tami oli hiljaa. Hän vain katsoi minua, ja paineli huoneistoonsa. Katsoin kummastuneena hänen peräänsä. Hänen katseessaan oli jotain epäilyttävää, mutta miksi hän olisi ottanut päiväkirjaani? Ei se Tami ollut. Tiesin, että nyt, on aloitettava operaatio “päiväkirja”.

Kertasin mielessäni, mitä oli tapahtunut. Oli laittanut päiväkirjani pöydälle ikkunan eteen, johon palmunoksa löi. Mutta ikkuna oli kiinni, joten palmunoksa ei ollut voinut huitaista kirjaa pois. Kun pääsimme toiselle hotellille, se ei ollut laukussani. Hetken mietittyäni tajusin, etten todella ollut edes pakannut päiväkirjaani laukkuuni. Sillä silloin laukussani olisi ollut painaumat siinä kohtaa, missä päiväkirja olisi ollut. Mutta olin jo käynyt tutkimassa edellisestä hotellihuoneestamme, eikä se ollut siellä. Päätin vielä kysyä Tamilta, olisiko hän nähnyt sitä. Mutta ensin, minulla oli hyvin tärkeä tehtävä. Minun, piti hankkia välittömästi… Jäätelöä!

 

Taas kerran myöhemmin:

 

Hain jäätelökioskilta minttusuklaajäätelön oreomuruilla, sillä se oli lempparini. Olin juuri kävelemässä Tamin hotellihuoneen ohi, kun päätin kurkistaa ikkunasta sisään. Kiipesin hotellin jalkaparrulle, ja siinä samassa olin tippua alas. Päiväkirjani tosiaan oli siellä. Olin ihan ymmälläni. Missä? Miten? Milloin? Ja ennen kaikkea miksi! Yhtäkkiä kuulin askeleita takanani. Juoksin nopeasti piiloon. Tulija oli tietenkin Tami. Olin juuri menossa kysymään häneltä asiasta, kunnes keksin paremman juonen. En pitänyt ideastani, sillä en ole sääntöjenrikkoja-tyyppiä. Mutta riski oli otettava, sillä halusin saada päiväkirjani varmuudella takaisin. Ja noh, hyvä on. Halusin tälle lomamatkalle myös vähän lisäjännitystä.

Illalla, kun vanhempani olivat menneet nukkumaan, kirjoitin suunnitelman. Päätin siis niin sanotusti “murtautua” Tamin perheen hotellihuoneistoon, ja hakea kirjan. En pitänyt siitä, mutta halusin silti tehdä sen.

-Huomen illalla, Kello 22futu.00, Siivooja siivoaa tyhjät hotellihuoneet. Hänen taskussaan on avain kaikkiin hotelli huoneisiin. Haen avainnipun, murtaudun Tamin huoneeseen, ja haen päiväkirjan, sanoin päättäväisesti itselleni. Sisälläni kihelmöi. Entä jos kaikki menee pieleen. Jos siivooja huomaa. Tai Tami. Tai suunnitelmani menee muuten mönkään! Epäröin hetken, mutta päätin sitten, että teen sen. Ja se, oli lupaus.

Heräsin aamulla pahaan uneen. Tai no, kello oli jo yksitoista. En muistanut unesta mitään. Tiesin vain, etten pitänyt siitä. Sitten muistin, että tänään oli se päivä, jolloin suunnitelmani toteutuu.

-Hui, sanoin pöllämystyneenä, kun katsoin itseäni peilistä. En tiedä säikähdinkö kaameaa tukkaani, vai operaatiota, jonka olin aikeissa tehdä. Menin keittiöön, ja otin kaapista kookosmuroja. Kun otin lusikan, huomasin, että käteni tärisee. En pitänyt siitä. Puristin lusikkaa, ettei se heiluisi. Voimani taisi olla liian kova, sillä se lensi sohvalle. Minua nauratti. Hain rätin ja pyyhin sohvalle lentäneet maidot. Mietin mitä tekisin tänään. Halusin mennä uimaan, mutta tällä kertaa oikeaan mereen. Ei altaaseen. Hain uimapukuni ja lähdin.

-Moikka äiti! Huusin.

-Menen uimaan!

-Heippa! Muista olla varovainen! äiti sanoi.

-Juu juu, vastasin.

Myöhemmin:

Illalla minua jännitti niin, että sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

Kävin vanhempieni makuuhuoneen ovella katsomassa, nukkuvatko he jo.

-Mitä asiaa? kuulin yhtäkkiä. Se oli äiti.

-Ei mitään, hyvää yötä, sanoin pelästyneenä.

Hyvää yötä, äiti vastasi.

He eivät siis nukkuneet vielä. Menin omaan huoneeseeni. Kello oli noin puoli kymmenen. Kuulin isän kuorsaavaan. Kävin myöhemmin kurkistamassa uudelleen. Vanhempani nukkuivat sikeästi. Jes, tai siis huih, ajattelin. Avasin hiljaa oven. Hiivin pimeällä käytävällä. Kuulin siivoojan askeleet. Tämä oli ehdottomasti mielestäni hurjin kohta. Piilouduin sohvan taakse odottamaan sopivaa hetkeä. No niin. Siivooja ottaa taskustaan avainnipun, jolla avaa siivottavan huoneen oven. Kuuluu raps, ja ovi aukeaa. Hän on laittamaisillaan avainta taskuunsa, kun kuuluu. Naps! Avaimet olivat kädessäni. Tämä oli niin hurjaa. Sain avaimet kiljuin mielessäni. Sitten hiivin Tamin huoneistolle. Nyt, jos kuuluu pienikin kolina, olen mennyttä. No, ei sentään, mutta ei siitä mitään hyvääkään seuraa. Työnsin oikean avaimen lukkoon, ja avasin oven. Suljin sen perässäni siltä varalta, että joku sattuisi kulkemaan ohi. Tosin tämä oli pääty huoneisto, joten se ei ollut todennäköistä. Mutta silti. Odotin hetken, että silmäni tottuisivat pimeään. Kävelin hipihiljaa keittiön ja olohuoneen lävitse Tamin huoneeseen. Silloin kävi huonosti. Kompastuin huoneen kynnykseen, ja mätkähdin maahan. Mutta Tami nukkui kuin tukki. Huokaisin syvään, ja hiivin pöydän viereen, jonka päällä kirja oli. Silloin sydämeni pomppasi kurkkuun. Tamin isä oli herännyt. Kyykistyin pöydän alle. Kunnes huomasin, että hän kävi vain vessassa. Mikä helpotus. Nousin pöydän alta, ja ei! Kolautin pääni pöytään! Kuulin taas askeleita. Tamin isä oli tulossa takaisin, mutta tällä kertaa Tamin huoneeseen! Liu´utin itseni sängyn taakse. Oli onni, etten jäänyt pöydän alle, sillä Tamin isä laittoi valot päälle. Sitten hän kuiskasi:

-Tami, nukutko sinä?

Kuulin kuinka Tami tuhisi. Hän ei siis herännyt. Hänen isänsä huokaisi, sammutti valot ja lähti.

Kaiken jännityksen jälkeen muistin, miksi olin täällä. Olin hakemassa päiväkirjaani. Nostin pääni ottaakseni kirjan. Mutta mitä! Se ei enää ollut siellä! Aloin hätäisesti availemaan laatikoita ja kaappeja, mutta en löytänyt sitä. Minua rupesi itkettämään. Olin tehnyt väärin, kun murtauduin Tamin hotellihuoneeseen, ja se kaikki vaiva vielä ihan turhasta! Lähdin hiljaa takaisin. Kun suljin heidän ovensa, tajusin jotain hirvittävää. Avainnippu, jonka olin ottanut siivoojalta, oli jäänyt Tamin sängyn taakse! Yritin avata ovea, mutta se oli lukossa. Uuh, miten huono tuuri! Minun oli saatava se takaisin! Mutta nyt, oli aika mennä nukkumaan. Paitsi että ei ollutkaan. Meidän oman huoneistomme ovi oli lukossa enkä päässyt sisään! Minun täytyi siis nukkua pimeällä käytävällä. Huippusuoritus. Päätin käydä vessassa. Hain hotellin yhteisestä jääkaapista vähän banaania, jotta minun ei tarvitsisi valehdella siitä, että kävin hakemassa vähän syötävää. Sen jälkeen hiivin oleskelutilan sohvalle nukkumaan. Katselin hetken aikaa kattoon, kunnes nukahdin. Aamulla heräsin siihen, kun isä tuli herättämään minut.

-Mitä ihmettä sinä täällä nukut? Olimme huolissamme! isä torui.

-Hain vähän syömistä, kun omassa kaapissa ei ollut, ja jäin lukkojen taakse, vastasin.

-Olisit herättänyt meidät, äiti sanoi.

-Joo joo, ymmärsin jo, nyökkäsin.

Sinä nukuit pitkään. Kello on jo kymmentä vaille yksitoista, isä sanoi.

Silloin muistin, että minun piti hakea ne avaimet. Minulla tuli vähän kiire, sillä seuraavat huoneet tyhjentyisivät kahdeltatoista.

-Menen nyt, sanoi, ja lähdin juoksemaan kohti Tamin huoneistoa. Hän oli juuri tulossa pihalta, kun pysäytin hänet. Mietin hetken, mitä voisin sanoa.

-Voisinko tulla katsomaan millainen sun hotellihuone on, kun haluaisin tietää miten ne eroavat toisistaan, sanoin.

-Öhm, kyllä se varmaan käy, hän vastasi.

-Jes, sanoin.

-Tai siis kiva.

Tami katsoi minua hölmistyneenä, mutta avasi sitten oven.

-Elikkä tässä on eteinen, tuolla keittiö, ja tuolla makuuhuoneet, hän esitteli.

-Joo, tiedän, lipsautin.

-Tai no, oikeastaan arvasin, sanoin punastuneena. Kun pääsimme Tamin makuuhuoneeseen, istahdin hänen sängylleen, ja rupesin kyselemään turhia.

-Mihin kouluun sä siis meet, kun kesäloma alkaa, kysyin.

-Kukkalaakson yläasteelle, Tami vastasi.

-Aijaa, niin mäkin, sanoin yllättyneenä. Yritin kurottaa itseni avainnipun luokse.

-Öö, mitä ihmettä sä duunaat? Tami kysyi kummastuneena.

-En yhtään mitään. Kunhan venyttelen, vastasin.

-Ihan niin kuin sä etsisit jotain, Tami sanoi. Silloin tunsin avainnipun kädessäni. Työnsin sen nopeasti taskuuni.

-Hei. Sä otit jotain! Näytä se, Tami käski.

-Enhän ottanut. Sitä paitsi mun pitää nyt mennä, sanoin Tamille ja juoksin ripeästi pois.

Huhhuh, mikä aamu. Ajattelin. En ollut vieläkään toipunut öisestä seikkailustani.

Mutta ainakin sain avaimet. Ja tietää että Tami tulee samaan yläkouluun kanssani.

Kävelin muina miehinä vastaanoton ohi. Kuulin kuinka virkailija raivosi siivoojalle. Minua kävi siivoojaa sääliksi. Kävelin tiskille.

-Löysin nämä avaimet yhden asunnon oven vierestä, nämä ovat varmaan teidän, sanoin.

-Voi kiitos, siivooja sanoi minulle. Virkailija hymyili minulle, mutta murisi siivoojalle.

-Jos vielä kadotat ne niin… niin…niin, katsotaan sitten, hän sanoi.

-Kyllä kyllä, siivooja vastasi ja lähti matkoihinsa. Huh asia hoidettu, mutta entä päiväkirja!

Lopulta koitti Mallorcan loman viimeinen päivä, enkä ollut löytänyt päiväkirjaani.

Täytyy kai ostaa vain uusi, ajattelin. Mutta siinä oli niin paljon tärkeitä juttuja. Ja mikä pahinta, siinä oli museon kellarin pohjapiirros! Museon kellari on täynnä arvokkaita esineitä, jotka ovat omaisuuksien arvoisia! Mutta nyt sitä ollaan lentokentällä, lähdössä takaisin Suomeen.

Lennon lähtöön oli vielä puolitoista tuntia. Päätin käydä tax free -myymälässä ostamassa jotain evästä lennolle. Minua alkoi jo pikkuhiljaa ärsyttää nämä “yhteensattumat” Tamin kanssa, sillä hän oli samassa kaupassa kanssani. Päätin piiloutua häneltä. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Minä leikin piilosta hänen kanssaan, eikä hän edes tiennyt, että oli etsijä. Lopulta en enää jaksanut. Ostin appelsiinipillimehun ja suklaata. Sekä tietysti sipsipussin ja hedelmäsmoothien.

Kun olin maksanut ostokseni, lähdin äidin kanssa lähtöportille. Tuntui hassulta astua koneeseen, joka nousisi pian ilmaan. Etsin istumapaikkani ja katsoin ikkunasta, kuinka väkeä ramppasi koneeseen. Etsin Tamia katseellani, mutta en löytänyt häntä.

-Hei, minä haluan istua ikkunan vieressä, isä sanoi.

-Miten arvasinkaan, vastasin ja pyörittelin silmiäni. Minä sain sitten istua toisessa reunassa. Äiti istui keskellä. Silloin bongasin Tamin. Ja totta kai hän meni istumaan viereeni käytävän toiselle puolelle. Hän katsoi minuun päin, muttei sanonut mitään. Ymmärrän kyllä. Enhän minäkään olisi sanonut.

Tuntui että matka kesti ikuisuuden. Kuuntelin musiikkia kuulokkeistani, söin ostamani eväät, katselin ikkunasta maisemia, otin kuvia ikkunan läpi, kävin kerran vessassa ja niin edelleen.

Minua vähän pökerrytti, kun nousin koneesta. Äiti sanoi autossa, että törmäsin melkein parkkipaikan lyhtypylvääseen. Nyt tulisi sitten vielä pitkä ajomatka kotiin, ajattelin. Minua väsytti, pyörrytti ja oksetti. En voi käsittää, miten jotkut bisnesmiehet voivat koko ajan matkustella maasta toiseen. Eivätkö he saa matkapahoinvointia tai jotain. Tai no. Niin he varmaan saavatkin. Mistäs sen tietää. Minua väsytti niin paljon, että nukahdin autoon. Heräsin ajomatkan puolivälissä kauheaan vessahätään. Päätimme pysähtyä jollekin ravintolalle. Ajattelimme samalla syödä hampurilaisateriat. Kun menimme takaisin autolle huomasin, että Tami tuli samasta ravintolasta ulos, missä me olimme käyneet. Hän hyppäsi valkoisen auton kyytiin, joka lähti ajamaan takanamme. Ja lähes koko loppumatkan, se sama auto ajoi takanamme. Onneksi kun käännyimme meidän pihatiellemme, se kääntyi toiseen suuntaan, ja jäi odottamaan liikennevaloihin.

-Sinun kannattaa alkaa valmistautumaan, sillä yli huomenna alkaa koulu, äiti muistutti.

-Yhm, nyökkäsin. Etsin koulu reppuni, ja pakkasin sinne penaalin ja muut tarvittavat tavarat.

Laitoin myös vaatteet valmiiksi, sillä halusin säästää lempivaatteeni ensimmäiselle koulupäivälle.

-Vaalea huppari ja legginsit, hymyilin tyytyväisenä.

-Ja valkoiset sukat olla pitää.

-Niin ja vihreä t-paita. Ja korut! listasin.

En malttanut odottaa, millaista yläkoulussa tulisi olemaan. Mutta tavallaan, en millään olisi halunnut mennä kouluun.

Vihdoin koitti ensimmäinen koulupäivä. Huhhuh mikä odotus. Lähdin kouluun juosten. Juoksin ehkä sata metriä, kun Tami tuli erään valkoisen talon pihasta kohdalleni.

-Moro, Tami sanoi ujosti. Hän alkoi hölkätä vierelläni.

-Moi, vastasin. Sitten muistin kuinka olin nähnyt päiväkirjani Tamin pöydällä. Nyt, oli oikea hetki kysyä.

-Kuule, kysyn nyt ihan suoraan, mutta miksi minun päiväkirjani oli sinun pöydälläsi.

Silloin Tami pysähtyi. Minäkin pysähdyin.

-Anna anteeksi, Tami sanoi yhtäkkiä.

-Olin juuri hakenut minttusuklaajäätelön kioskilta, kun kävelin ikkunasi ohi. Sinä näytit niin ihanalta. Halusin tutustua sinuun. Näin päiväkirjasi pöydälläsi. Kun lähdit huoneesta, otin kirjan avatusta ikkunasta ja suljin sen. Tutkin sitä. Olet aivan mahtava ihminen. Mitä kaikkea sä olet kokenutkaan! Olen niin pahoillani. Ei toisten päiväkirjoja saisi ees lukea. Kerran kun tulin uimasta. Se ei enää ollut pöydällä. En… En tiedä missä se on… Anteeksi.

Minulta pääsi kyynel. En ollut ikinä kuullut mitään niin kilttiä. Sitten minua nauratti.

-Ai minttusuklaajäätelö Oreo-muruilla.? naurahdin.

-Joo, Tami sanoi.

Onko sunkin suosikki?

-Joo, hymyilin.

-Tiedätkö, sä oot tosi kiva. Kivoin poika, mitä mä oon… koskaan nähnyt, ja ehkä tulevaisuudessa mun… paras ystävä, sanoin kyynel poskella.

Tami hymyili. Pojat eivät lähes koskaan itke, mutta minä tiedän, että se meni sydämeen.

Koulupäivä meni hyvin. Vanhempani olivat kylläkin ihan kauhuissaan, sillä poliisit kävivät iltapäivästä meillä. He luulivat, että minä olisin tehnyt jotain. (Vaikka saatoinhan minä vähän siellä hotellilla tuhmuuksia tehdä, mutta eiväthän Suomen poliisit sitä tiedä.) Heidän onnekseen poliisit kävivät vain palauttamassa päiväkirjani minulle, sillä siinä oli nimi ja osoite. Ilmeisesti jotkut konnat olivat saaneet päiväkirjani haltuunsa, ja yrittäneet murtautua museoon, mutta se, on eri tarina.

Mystinen katoaminen

Eräänä päivänä Teron pomo mietti, että miksi Tero ei ole tullut töihin koska hän yleensä aina ilmoittaa, jos hän on pois mutta nyt hän ei ole ilmoittanut mitään. Hän soittaa Teron kämppikselle ja kysyy Terosta. 

-Hän lähti illalla juhlimaan mutta ei ole tullut takaisin, Kämppis vastaa. 

-Eikö todellakaan muuta? Pomo kysyy. 

-Ei, paitsi että eräs kaverini lähetti minulle kuvan Terosta ja itsestään kävelemässä metsässä, Kämppis vastaa. 

-Ai, Mikä hänen nimensä on? Pomo kysyy yllättyneenä. 

-Antti, Kämppis vastaa. 

-Ahaa, mikä hänen numeronsa on? Pomo kysyy. 

-En nyt muista mutta soita Fonectaan, Kämppis vastaa 

-Hyvä idea. No, nähdään, Pomo sanoo. 

Sitten hän lopetti puhelun. Ja sitten hypätään Fonecta puhelun yli (koska en jaksa kirjoittaa sitä.) 

-Okei eli nyt lähden hänen luokseen ja kyselen häneltä kaikkea tapaukseen liittyvää, Hän miettii itsekseen. 

Sitten Teron pomo lähti ajamaan kohti Antin taloa. 

Hän pääsi perille ja soitti ovikelloa. 

-Päivää, Pomo sanoo. 

-Päivää, Antti vastaa. 

-Tunnetteko te sen nimistä henkilöä kuin Tero Pitkäjoki? Hän on kadonnut suunnilleen viime iltana, Pomo kysyy. 

-Joo. Me olimme eilen samoissa bileissä, Antti vastaa 

-Okei. Teron kämppis nimeltä Harri Jokinen kertoi, että sinä olit lähettänyt hänelle kuvan missä te kaksi olitte metsässä. Pitääkö tämä paikkansa? Pomo kysyy 

-Ei. En tiedä mistä hän on sellaista saanut päähänsä, Antti vastaa hermostuneesti. 

-Okei, Pomo sanoo epäileväisenä. 

-No, taidan lähteä, Pomo lisää. 

-Asia selvä, Antti sanoo. 

Sitten pomo lähtee ja sulkee oven perässään. Hänellä on ensimmäinen epäilys: Antti. Pomo pyytää, että kämppis lähettäisi kuvan hänelle. Sitten hän alkoi tutkia kuvaa tarkemmin ja hän huomaa, että kuvassa Terolla on samanlaiset kengät kuin Antilla ja tämä herättää vielä enemmän epäilyksiä. Lopulta hän huomasi niin paljon epäilyttäviä asioita, että hän oli varma siitä, että Antti on syyllinen. Epäilyttäviä asioita olivat esim. Antilla oli ollut paljon samoja vaatteita ja tavaroita, heillä ei ollut mitään varusteita, Tero näytti hyvin huolestuneelta. 

Antti istui rauhassa katsomassa TV:tä, kunnes hän kuuli koputuksen ovelta: Hän meni avaamaan ja poliisit seisoivat ovella. 

-Antti Hietanen. Sinut on pidätetty koska sinua epäillään syylliseksi Tero pitkäjoen katoamiseen, Poliisi sanoo 

-Mitä?! Antti ihmettelee. 

-Laita kädet selän taakse, poliisi sanoo. 

Poliisi pidättää Antin ja sanoo: 

-Lähdetään asemalle. 

Ja niin alkaa matka kohti poliisiasemaa. 2 tuntia myöhemmin Antti istuu putkassa, kunnes kuulee kuiskauksen 

-Antti. Sinäkö siellä? Ääni kysyy. 

-Joo. Kuka siellä? Antti kysyy. 

-Jaakko, Ääni vastaa. 

-Siis mun veli Jaakko? Antti ihmettelee. 

-Joo, mä oon poliisi ja voin auttaa sut ulos, Jaakko sanoo. 

-Oikeesti! Miten? Antti kysyy. 

-No joo joo. Mä keksin jotain, Jaakko vastaa. 

-Kiitos mutta eikö sun pitäs olla Espanjassa? Antti kysyy. 

-Palasin sieltä jo viisi vuotta sitten, Jaakko vastaa. 

-Ihan oikeasti! Antti hämmästyy. 

-Joo mutta sut haetaan nyt kuulusteluun, Jaakko sanoo 

10 minuuttia myöhemmin kuulustelu alkaa ja Teron pomo on myös mukana. 

-Antti Hietanen sinua epäillään syylliseksi Tero Pitkäjoen katoamiseen. Onko sinulla mitään sanottavaa? Poliisi kysyy. 

Pitkään Antti onnistuu pitämään itsensä kasassa mutta sitten hän murtuu. 

-Okei tunnustan. En ollut osallisena hänen katoamiseensa mutta kielsin kaiken koska tiesin että minua syytetään ensimmäisenä ja hankin samoja vaatteita ja tavaroita koska olin kateellinen hänelle ja hän on aina ollut minua parempi kaikessa ja meillä ei ollut varusteita koska ajattelimme käydä vain kävelyllä ja todellisuudessa minä en tiedä hänen katoamisestaan mitään, Antti kertoo itkien. 

Antin selitys oli niin vakuuttava, että hänet päästettiin vapaaksi. 

Pomo vielä myöhemmin kysyi Antilta: 

-Sinäkö olet siis syytön? 

– Kyllä, Antti vastasi. 

Sitten Antti todettiin virallisesti syyttömäksi ja se on hyvä koska hän todella on syytön mutta oikea syyllinen oli vielä löytämättä. 

Samaan aikaan Teron kotona Harri huomaa, että Teron puhelin oli kotona ja hänelle oli tullut useita puheluita Jaakolta. 

-Kuka ihmeen Jaakko? Harri miettii. 

Hän soittaa Jaakolle ja kuulee saman tien kysymyksen. 

-Sä sait jo rahat mitä sä vielä haluat? 

-Mitä sä tarkoitat? Harri kysyy. 

-Ai. Se ei ollutkaan Tero, Jaakko sanoo. 

-Ei, olen Harri, Teron kämppis mutta mitkä rahat? Harri kysyy hämmentyneenä. 

-Katsos kun olin Terolle velkaa ja hän peri minulta ne rahat ennen niitä bileitä ja sanoi lähtevänsä jonnekin mutta ei kertonut, että minne, Jaakko kertoi. 

Harri lopetti puhelun heti ja soitti Teron pomolle. 

-ANTTI ON SYYTÖN. TERO EI OLE KADONNUT VAAN HÄN LÄHTI JONNEKKIN! Harri selitti. 

-Tiedän että hän on syytön mutta ensimmäisenä rauhoitu, toisena minne hän lähti? Pomo kysyi. 

-NO KAI MINÄ KERTOISIN, JOS TIETÄISIN! Harri huusi. 

-Rauhoitu nyt niin käydään tämä läpi, Pomo sanoi kovaäänisesti 

-Okei, Harri sanoi rauhoittuneena. 

-Hyvä. Eli mistä sinä tiedät? Pomo kysyi. 

-Joku Jaakko soitti Teron puhelimeen ja minä vastasin ja sitten hän kertoi, että oli antanut Terolle rahaa Ja sitten Tero oli lähtenyt jonnekin, Harri kertoi 

-Okei. No mene Juna-asemalle ja kysy onko hän ostanut lipun, Pomo ehdotti 

-Asia selvä lähden heti, Harri sanoi ja lopetti puhelun. 

Harri lähti kohti juna-asemaa. 

-Hei. Onko Tero Pitkäjoki niminen henkilö ostanut junalipun eilisiltana ja jos on niin minne? Harri kysyy 

-Katsotaan, Kyllä, Tero Pitkäjoki osti junalipun Tampereelle ja oletan että hän on tuttusi niin kerron että hän kertoi menevänsä hotelliin nimeltä Scandic city, työntekijä kertoi. 

-Okei ja kyllä, hän on tuttuni mutta ostaisin yhden lipun Tampereelle, Harri sanoo. 

-Asia selvä. Seuraava juna Tampereelle lähtee viiden minuutin kuluttua, työntekijä sanoo hämmentyneenä. 

-Okei, heippa, Harri sanoo. 

Sitten Harri lähtee kohti junaa ja soittaa pomolle samalla. 

-Tero lähti Tampereelle ja lähden etsimään hänet, Harri sanoo. 

-Asia selvä onnea matkaan, Pomo sanoo ja lopettaa puhelun. 

Sitten Harri istuu junaan ja matka kohti Tamperetta alkaa. 

2 tuntia myöhemmin Harri on päässyt Tampereelle ja lähtee kohti hotellia, jossa Teron pitäisi olla. Aulassa vastaanottovirkailija kysyy Harrilta: 

-Kuinka voin auttaa? 

-Hei. Onko tässä hotellissa majoittunut henkilö nimeltä Tero Pitkäjoki? Harri kysyy. 

-Odotas, Joo. Hän on huoneessa 13 kerroksessa 2, virkailija kertoo 

-Kiitos, Harri sanoo ja lähtee kävelemään kohti hissiä. 

Sitten hän koputtaa oveen ja Tero tulee avaamaan oven. 

-Tero! Harri huudahtaa. 

-Harri! Tero huudahtaa 

-Tule sisään, Tero sanoo. 

Sitten he istuvat sängylle ja Harri kysyy: 

-Mitä sä täällä teet? 

-No. Halusin lomaa mutta jostain syystä en halunnut kertoa kenellekään ja unohdin kertoa pomolleni ja puhuit varmaan Jaakon kanssa, Tero kertoo. 

-Kyllä, Harri vastaa. 

-Hän on hyvä ystäväni ja hän oli minulle velkaa koska olin ostanut hänelle renkaat hänen autoonsa ja kun hän maksoi velkansa ja sitten lähdin lomalle mutta unohdin puhelimeni, Olen pahoillani, Tero jatkaa 

-Ei se mitään mutta eiköhän lähdetä kotiin, Harri sanoo. 

Ja sitten kaksikko lähtee onnellisena kotiin. 

Tytön kaappaus

Olipa kerran salaiset salapoliisit salanimillään veitsi ja puukko. He tutkivat hyvin salaisen ongelman tutkijat, jotka eivät oikein tiedä mitä he edes tutkivat. Eräs keskiviikkoilta he saivat soiton tuntemattomasta numerosta, jonka omistajaa he eivät ole saanut vieläkään selville. Kuitenkin se, joka soitti ei voinut puhua normaalisti, vaan hän joutui kuiskimaan. Poliisit miettivät, että olikohan tämä henkilö vaaran alla, vai miksi hän ei voinut puhua normaalin äänen. Numerosta soittanut oli sanonut hiljaa kuiskien “Auta, auta, auta, auta ja auta. Poliisit lähtivät tutkimaan tapausta ensin sijainnin mukaan, mutta sijainti kuitenkin vei tanskaan asti, ja se ei olisi voinut olla mahdollista. Sitten poliisit miettivät ketkä ovat olleet kaappaajia, mutta eivät siltikään olleet ikinä jäänet kiinni. Poliisit kuitenki luovuttivat hetkeksi ajattelivat, että kyllä se selviää pian. 

Samaan aikaan kotona tytön vanhemmat itkivät ja huusivat tyttärensä perään. Mikään ei tuntunut yhtä pahalta kuin se että oma tytär on kaapattu. Vanhemmat etsivät, etsi ja etsi mutta tuloksetta. Tyttö oli ollut kateissa jo 3päivää, vanhemmat alkoivat huolestua päivä, päivältään että missä heidän tyttärensä on. Mitään ei ollut kuulunut sen jälkeen, kun tyttö oli soittanut poliisille. Tytön vanhemmat olivat muutenkin tosi pettyneitä siitä, että poliisit luovuttivat 2päivän etsimisen jälkeen. Heidän mielestänsä poliisit eivät edes yrittäneet etsiä tyttöä, vaikka se oli tällä hetkellä suomen isoin rikos. 

Poliisit jatkoivat etsintää vihdoin 2viikon jälkeen mutta 2viikon aikana he eivät olleet saanut yhtikäs mitään vihjeitä. Kunnes tuli vihdoin kauan odotettu puhelu taas samasta numerosta, mutta tällä kertaa puhelimesta vastaa mies. Mies uhkailee poliiseja todella ahdistavilla sekä uhkaavilla asioilla. Yhdessä kohtaa mies päättää sanoa että “Jos jatkatte etsintöjä, minä tulen tappelemaan teitä vastaan.” “Joten pysykää kaukana, jos ette haluaa mitään pahaa sattuvan!” Poliisit lopettivat puhelun kaiken tämän jälkeen ja lähtivät välittömästi tutkimaan asiaa tarkasti. Puhelimen sijainti saatiin vihdoin selville ja poliisi uskoo, että se on puhelimen oikea sijainti, koska sijainti on suomessa. Poliisit lähtivät heti paikalla siihen sijantiin mutta sitten kun he saapuivat sijaintiin paikalle, siellä olikin hylätty talo. Poliisit lähtivät hylättyyn taloon tutkimaan, että onkohan siellä ketään. He etsivät tunteja mutta eivät löytäneet mitään. Mutta he eivät luovuttanut. He etsivät talon joka ikisistä nurkista, kattoikkunoista, katolta, joka kolosta mutta siltikään he eivät löytäneet mitään. Sitten he luovuttivat ja lähtivät kohti uutta sijaintia. Poliiseille oli tullut soitto. Joku oli kuullut tytön huutoa ihan puhelimen sijainnin läheltä. Poliisit tuli heti paikalla paikalle mutta huuto oli loppunut juuri kuin poliisit saapuivat paikalle. Tytön vanhemmat olivat huolissaan, että kaappaaja pahoinpitelisi tyttöä. Poliisitkin epäilivät vahvasti niin, mutta tämä mies on tosi hyvä pitämään henkilöllisyytensä salassa. Samantapaisia tapauksia on ollut usein mutta eri puolella suomea, mutta poliisitkaan ei tiedä onko kyseessä ollut sama kaappaaja koko ajan. Poliisit lähtivät takaisin heidän toimistollensa pitämään kirjaa, kaikista vihjeistä mitä he olivat saaneet päivän aikana. Kunnes he muistivat, että tyttö oli aluksi varmaan piileskellyt kaappaajalta koska hän puhui hiljaa. Sillä tavalla he yhdistivät sen, että 

kaappaaja oli ainakin löytänyt tytön. Kaappauksesta oli nyt 3viikkoa eikä tytöstä ollut kuulunut. Poliisitkin alkoivat huolestua kovasti, että mitenköhän tytön käy. Tämä kaappaaja oli selvästi kauan suunnitellut kaappausta koska jos hän ei olisi, miten hän olisi voinut miten hän olisi voinut niin hyvin piiloutua poliiseilta. Poliisit miettivät, että voisikohan epäilty väärentää oman henkilöllisyyden? He kysyivät lähellä olevista ravintoloista, kaupoista ja baareista, mutta tuloksetta. Poliisit palasivat takaisin hylätylle talolle he tutkivat kauan, tuloksetta. Kunnes juuri kuin he olivat lähtemästä talosta, kuuluu aivastus “hätsziuu” sitten kuulivat miehen huutoa. Poliisit huomasivat, että ääni kuulu pitkän karvaisen maton alta, joka oli lattian värinen. He ottivat maton pois ja huomasivat että siellä on kellari. Ennen kuin he pääsivät kellariin, he huomasivat puhelimen penkin luona. “Se varmaan oli se puhelin mistä soitettiin” veitsi sanoi. “Oho niin varmaan on” puukko vastasi myöntyvästi. Poliisit olivat peloissaan mutta astuivat kuitenki sisään, sitten he kuulivat miehen äänen. “Nyt juostaan!” He kuulivat juoksuaskeleita. Poliisit lähtivät heti juoksemaan, kunnes he huomasivat juuri heidän edessänsä olevan oven menevän kiinni. “EI” Puukko huudahtaa! “Se oli niin lähellä” veitsi vastaa alikuloisena. Poliisit lähtivät takaisin toimistolle ja laittoivat tytön vanhemmille viestiä. Poliisit miettivät miten tyttö oli juossut niin kovaa ja miten hän ei ollut huutanut apua? Ehkä tytön suu olisi teipattu tai häntä olisi uhkailtu, jos hän olisi puhunut. 

Vanhemmat oli menettänyt toivon. He olivat varmoja, että tyttöä ei enää löydy. Poliisit kuitenkin yrittivät lohduttaa ja sanoivat että he etsivät tyttöä koko ajan. Vanhemmat kiittivät poliiseja ja antoivat kukkia poliiseille. 

Vanhemmat eivät olleet saaneet nukuttua moneen päivään koska he olivat vain miettinyt miten tyttö voi, miten hänellä menee vaikka he tiesivät, että tyttöä kidutettiin ja hän oli ihan paniikissa. Tyttöä oli koulukiusattu koko ala-aste ja hän sai sen takia tosi helposti paniikki kohtauksia. Vanhemmat pitivät sitä asiaa tosi vakavana. Tyttö oli muutenkin tosi vakavassa ja vaarallisessa tilanteessa. Ei kukaan poliiseista ole ikinä saanut niin hyvää kaappaajaa kiinni niin kuin hän oli. Hän on pystynyt salamaan hänen oman henkilöllisyytensä niin että edes Veitsi ja Puukko ei olleet saanut selville kuka hän on, ja vaikka olisikin häntä ei helpolla saisi kiinni. Poliisit lähtivät kierrokselle, jos sattuisi jotain näkyvän. He huomasivat kadulla verisen oranssin sukan. He miettivät, että ei se mitään voisi olla, kunnes veitsi tajusi. “TUO ON SEN TYTÖN SUKKA!!” “Siis kenen tytön?” Puukko kysyi ihmeissään. “NO SEN KETÄ ME OLLAAN KOKO AJAN ETSITTY!!” Veitsi huusi Puukolle. “Ei, ei, ei, ei se voi olla hänen. Puukko sanoi mietteliäästi. “On se, minä muistan, että hänellä oli oranssit sukat!” Veitsi sanoi. Sitten Puukko ja Veitsi lähtivät toimistolle pitämään kirjaa taas uusista tärkeistä vihjeistä. “Olen edelleen hyvin hämmästynyt.” Puukko kertoi Veitselle. Poliisit palasivat toimistolle ja jatkoivat muistiin kertaamista vihjeistä. He miettivät mihinköhän kaappaaja nyt meni tytön kanssa. Tyttö oli varmaan todella ahdistunut ja paniikissa. “Toivottavasti poliisit saavat tytön nopeasti takaisin kotiin.” Vanhemmat huokaisivat kotona. Heidän toivonsa oli melkein menetetty mutta silti heillä oli pieni pala toivetta jäljellä. He menivät nukkumaan ajoissa, että saisivat ajatukset edes hetkeksi jonnekin muualle. Mutta ei, vanhemmat vain mietti miten kamala kaappaaja oli ja miksi juuri heidän tyttönsä. Vanhemmat lähtivät taas ajelulle toivoen, että näkisivät tytön jossain Matkalla. Mutta ei he ajoivat kilometrejä mutta tuloksetta. “Miksi maailma on nykyään täynnä vain 

ihmisiä, jotka haluavat pilata kaikkien mielen ja elämän. Äiti huokaisi hyvin surullisella, raskaalla äänellä. Vanhemmat lähtivät alakuloisena takaisin kotiin. Poliisit oivat tehneet töitä 11 tuntia putkeen. “Täältä löytyi uusi sijainti.” Puukko kertoi. “Oikeasti, mistä löysit tämän, jos heillä ei edes ole puhelinta mukana?” Veitsi kysyi. “Tämä on havainto on joltain naiselta, jonka nimi on Kaisa Jokinen.” Poliisit tutkivat asiaa tarkemmin, ja soittivat Kaisa Jokiselle. Poliisit kuulivat Kaisalta, että tiesi tytön, ja oli varma, että hän näki tytön. Poliisit saivat samalla selville tytön kokonnimen, vanhemmat eivät olleet kertoneet poliiseille tyttärensä kokonimeä koska he eivät luottaneet poliiseihin. Tytön kokonimi oli Ellen jokiranta. Ellen oli 13v ja hän oli todella kiinnostunut vaatesuunnittelian työstä. Poliisit miettivät, että miksi he saivat kuulla kaiken näin myöhään. No eihän heillä ollut aikaa miettiä miksi ja miten tyttö oli pärjännyt elämässään. Poliisit kuitenkin lähtivät kierrokselle. He eivät odottaneet löytävänsä mitään siltä alueelta miltä Kaisa Jokinen oli nähnyt Ellenin ja kaappaajaan. Kunnes he näkivät Ellenin ja tunnistivat vihdoin ja viimein, kuka kaappaaja oli. Kaappaaja oli salaperäinen Jackson Williams. Hän oli Brittiläinen kaappaaja, joka oli puoliksi myös suomalainen. Poliisit saivat kaappaajan kiinni. Kaappaaja saatiin vankilaan ja Ellen palautettua takaisin kotiinsa. 

“Kiitos Veitsi ja Puukko, tuo mies oli kamala!” Ellen huudahtaa vihdoin kotiin päästyään. 

SEN PITUINEN SE…

The rikosmysteeri

Eräänä myrskyisenä iltana Lokhemin oveen koputettiin. Hän meni avaamaan oveaan. Oven takana seisoi hänen paras ystävänsä Nedis. 

”Mitä sinä täällä teet”? Lokhem kysyi. Yhtäkkiä Nedis alkoi parkua täyttä kurkkua.”Mikä nyt on hätänä”? Lokhem lohdutti ystäväänsä.”M…Minun pikkusiskoni on kadonnut. Katso muistatko häntä?” Nedis kysyi ja näytti Lokhemille valokuvaa. 

”Ja vaikka olen aina yrittänyt suojella häntä parhaani mukaan.” hän nyyhkytti. Lokhem mietti kuumeisesti mitä tehdä. 

”Minä autan sinua etsimään pikkusiskosi. ”Hän vakuutti. 

”Kiitos Lokhem! Mennään heti etsimään häntä.”Nedis huudahti. 

Lokhem katsoi ulos ikkunasta ja tuumasi että nyt oli liian myöhä läähteä etsimään Nedisin pikkusisarta. ”Mennään aamulla etsimään häntä.” Hän ehdotti. 

”Voit muuten nukkua luonani, kun tuolla ulkona sataa noin paljon. 

Seuraavana aamuna Lokhem heräsi aikaisin. Hän huomasi, että Nedis nukkui vielä, joten hän ei raaskinut herättää tätä. Hän laskeutui alakertaan ja kattoi itsellensä aamupalan pyötään. Ulkona oli pilvistä ja viileänpuoleista vaikka oli kesä. Vihdoin Nedis laskeutui alakertaan ja haukkasi sämpylää, jonka Lokhem oli jättänyt pöydälle. 

He viettivät varsin leppoisan aamun. 

Tai no olisivat viettäneen ellei Nedis olisi muistanut hänen sisartapausta. 

”Niin minun pikkusiskoni on vielä jossain kadonneena eksyksissä 

kidnapattuna.” Hän tajusi ja purskahti itkuun. ”Olen niin huono isoveli”! Lokhem taputti ystäväänsä olkapäähän lohduttavasti. 

”Ei hätää Nedis. Me löydetään sun sisko.” 

”Minne viette minua”!? Akari kiljahti kun pussi, jossa hän oli heilahti. 

”Paikkaan, josta isoveljesi ei voi sinua löytää.” sanoi pelottava mutta kuitenkin niin tuttu ääni. 

”En halua näin kauaksi isoveljestäni.” Akari nyyhkytti. 

”No mutta sitähän sinä olet aina halunnut” sanoi se kumman tuttu ääni. 

”Uskotko todella, että siskosi on kidnapattu”? Lokhem kysyi ystävältään heidän juostessa kohti hänen taloa. ”Vuoren varmasti.” Nedis puuskutti. ”Okei, noooo…. sitten meidän täytyy etsiä kidnappaajan piilopaikka.” Lokhem totesi. He juoksivat erästä tietä pitkin, kunnes kääntyivät eräälle kujalle, jossa Nedisin koti oli. 

Kun he astuivat sisään Lokhem tajusi, että miksi hänen ystävänsä oli ollut niin varma nappauksesta.”Voi kauhia! 

Mitä täällä on oikein tapahtunut”!? hän kauhisteli. Nedisin talo oli ihan sotkussa. 

”Täällä on kyllä joku käynyt penkomassa.”Lokhem totesi. Yhtäkkiä hän huomasi lapun ystävänsä pöydällä. ”Hei Nedis. Tule tänne katsomaan tätä lappua”! hän huudahti. Nedis juoksi Lokhemin luokse ja kiljahti ilosta. ”Akari on jättänyt meille viestin! Kuunteleppas.” 

Rakas isoveli minä lähdin käymään ulkona haukkaamassa happea puistoon. Tulen kotiin iltapalalle. Terveisin Akari. 

”Okei, elikkä puistoon tiemme vie.” Lokhem totesi. 

Sillä aikaa Akari oli saanut pussin suuta auki sen, verran että hän pääsi keplottelemaan päänsä ulos. Hän näki, että hän oli autossa peräkontissa. Yhtäkkiä auto kääntyi ja Akari kaatui pussinsa mukana lattialle. Sitten he pysähtyivät eräälle kadulle, jonka nimi oli puoliksi kulunut pois. Siinä luki, että Kukkak 

Akarilla sattui olemaan mukana kynä ja paperia, joten hän kirjoitti 

hätäviestin ja heitti sen auki olevasta ikkunasta ulos. 

”Akarii!! Akarii! Missä hän voi olla”? Nedis ihmetteli. ”Missä olet Akar…auh”! Lokhem huudahti. 

”Mitä kävi”? Nedis kysyi. 

”Joku paperilappu lensi naamalleni.” Lokhem sanoi. ”Hei! Tämähän on Akarin käsialaa.” ”Hetkonen tässä lukee että: 

Jos joku löytää tämän viestin, niin apua! Minut on kidnapattu autolla, joka on turkoosi ja olen kadulla, jonka nimi alkaa kukkak. En tiedä mikä 

kadun nimi kokonaan on mutta jos luet tämän tule auttamaan. 

Kir: Akari Kokushi 

”Okei elikkäs sitten katsotaan mitkä kadut alkavat nimellä Kukkak.” Lokhem sanoi ja alkoi näpytellä puhelintaan. ”Selvä okei. Tässä lähellä on sellainen katu, jonka nimi on Kukkakuja.” hän totesi. 

”Mennään”! Nedis huudahti ja lähti juoksemaan Lokhemin osoittamaan suuntaan. 

Akari tunsi kuinka auto pysähtyi. 

Hän piiloutui pussiinsa ja odotti. 

Joku avasi peräkontin ja nosti hänet pois autosta. Hän ei nähnyt kuka kantoi hänen pussiaan. Kuka tämä henkilö oikein voi olla? Minne hän vie minua? Hetkinen nyt astuimme sisään ovesta. Akari ajatteli jännittyneenä. Yhtäkkiä hänet laskettiin maahan ja pussi avattiin. 

Akari kieri maahan ja jäi hetkeksi aikaa istumaan lattialle silmät kiinni. Kun hän avasi ne, hän huomasi, että joku oli kumartunut hänen ylleen. ”Sinä”!!! Akari huudahti. 

”Se ti..tie on.. on tässä.” Lokhem puuskutti. 

”Kukkakuja. Minä tulen Akari.” Nedis kuiskasi. 

He näkivät suuren ja hylätyn näköisen talon, jonka pihalle oli pysäköity turkoosi auto. 

”Tämä on oikea paikka.” Lokhem sanoi. ”Hei tämähän on kaupungin vanha teatteri, jonka kunnossapito oli hyvin kallista, ja siksi se ränsistyi.” hän tajusi. ”Mennään sisälle.” 

He astuivat sisälle hylättyyn teatteriin. Hyi miten karmivaa. Lokhem ajatteli. He alkoivat etsiä Akaria. 

”Olemme kolunneet melkein koko rakennuksen mutta Akaria ei löydy 

mistään.” Nedis sanoi ääni murtuneena ja purskahti itkuun. 

”Ei vielä luovuteta.” Lokhem sanoi päättäväisesti. He jatkoivat etsintää. Yhtäkkiä maa heidän jalkojen alla katosi ja he tajusivat astuneensa ansaan. ”Heh heh heh. Saimme heidät vihdoin kiinni.” Heitä kohti käveli huppupäisiä henkilöitä. Sitten heidät vedettiin pakolla todella isoon huoneeseen. ” Hei pomo saimme heidät.” eräs huppupäistä sanoi. 

”Mitä haluatte meistä? Missä Akari on”? Nedis kysyi. 

”Mitä teemme heille”? kaikki huppupäät kysyivät yhteen ääneen. 

”Antakaa olla siinä niin puhun heille.” sanoi kolea ääni varjoista. 

”Kuka tuo on”? Lokhem kysyi. 

Joku lähti kävelemään heitä kohti varjosta. ”Eikai vain, eikai vain. Onko se…… Akari”!!!!!!! Nedis huudahti. ”Voi Akari olemme etsineet sinua kaikkialta, onneksi sinä löydyit. Nyt me mennään kotiin. Nedis sanoi huojentuneena ja yritti halata 

pikkusiskoaan. Mutta Akari huitaisikin hänen käden pois tieltään. 

Nedis vetäytyi pois hänen luotaan järkyttyneenä. ”Mitä sinä teet”!? hän huudahti. ”Elä koske minuun.” Akari sanoi. ”Miksi en”? 

”Koska minä en halua. Olet pitänyt minut ennemminkin vankina kuin pikkusiskona. Olet ollut liian suojelevainen. Tajusin sen nyt kun vanha ystäväni Koku haki minut sen jälkeen, kun olit katkaissut yhteytemme koska olit ajatellut sitä liian vaaralliseksi, että olisin hänen kanssaan pihalla klo 18.00 vaikka olen jo 14. Olen ihan kyllästynyt siihen, että 

olet rajoittanut minun elämääni. En tiedä voinko kutsua sinua enää isoveljekseni.” Akari huudahti. 

”Minä en voi elää enää kanssasi minä….” Akari vaikeni nähdessään Nedisin itkevän. ”Miksi sinä itket”? Hän kysyi varovasti. Yhtäkkiä Nedis alkoi vollottaa. ”Anteeksi Akari. Olen ollut niin huolissani sinusta. En ajatellutkaan että sinusta tuntui tuolta. Olen ollut maailman surkein isoveli.” Hän nyyhkytti. 

Akari näytti mietteliäältä ja sanoi sitten yhtäkkiä: ” Ei se mitään. En voi sanoa, etteikö minua olisi tympäissyt mutta hetken aikaa ajateltuani tulin siihen 

tulokseen, että rakastat vain minua niin paljon, että huolehdit minusta. Et yrittänyt pitää minua vankina vai.” Nedis nosti päätään ja nyökkäsi vaitonaisesti. ”Tuletko kotiin”? hän kysyi. ”Tulen.” Akari vastasi ja hyppäsi isoveljensä syliin. ”Lupaan että saat olla nyt niin paljon kuin haluat niin kavereittesi kanssa, kunhan lupaat kertoa sitä ennen minulle, minne menet ja kenen kanssa.” Nedis sanoi ja Akari nyökkäsi. 

”Hei hei Lokhem.” Akari ja Nedis huusivat hänen peräänsä. Lokhem käveli kohti kotiaan. Hienoa että he 

tulevat taas toimeen. hän ajatteli päästessään kotiinsa. Ja niin kaikki oli taas ennallaan. 

Loppu.

Kadonneen pennun tapaus

Eräänä päivänä etsivätoimisto Haukussa herättiin Bella-koiran ulvontaan. 

-Mikä hätänä? Väsynyt Nea kysyi haukotellen. Bella katsoi petiin päin. 

-Malla on poissa! kirkaisi Nea. 

-Eikä! huusi toinen etsivätoimiston jäsen Lea, joka oli noussut juuri. 

-Tämä on merkillistä, Nea tuumasi. Nea ja Lea alkoivat etsiä johtolankoja kadonneesta pennusta. 

-Hei täällä on jotain! Lea huikkasi. Pedin takaa löytyi pieni vihko, jossa oli lukujärjestys. 

-Tämä on sama lukujärjestys kuin meillä, totesi Lea. 

-Niin on eli joku meidän luokaltamme on vienyt Mallan, sanoi Nea. Nea ja Lea lukivat vihon läpi. 

Vihossa oli piirustuksia koirista ja lyhyt teksti. 

Nea luki tekstin ääneen: -Koirat on niin söpöjä! Minun on pakko saada sellainen. Onneksi huomenna minä käyn pienellä ryöstöretkellä hakemassa Mallan minulle omaksi. 

-Eli se, joka vei Mallan pitää tosi paljon koirista. Meidän luokaltamme Peppi ja Selma tykkää koirista. Haastatellaan niitä! Lea sanoi. 

Nea ja Lea soittivat ensin Pepille ja pyysivät tätä kylään ja haastattelu alkoi. 

-Mitä teit eilen illallan ja tämän päivän aamun välisenä aikana? kysyi Nea. 

-No mm. Illalla ennen, kun menin nukkumaan, viestittelin Selmalle ja sitten menin nukkumaan ja heräsin kahdeksalta, Peppi sanoi hätäisesti. 

-Voitko näyttää ne viestit? kysyi Lea. 

-En akku on lopussa, Peppi vastasi kiireesti. 

-Eihän ole, totesi Nea ja näytti Pepin puhelinta. 

-Ai oliko sitä vielä? Kysyi Peppi nopeasti. 

-No minun pitää lähteä tallille. Heippa! Peppi huikkasi ja ryntäsi ulos. 

-Peppi oli tosi epäilyttävä, Lea sanoi. 

-Niin oli… mutta meidän pitää haastatella Selmaakin, Nea sanoi ja alkoi näpytellä Selman numeroa. 

He soittivat yhdessä Selmalle ja Selma sanoi olevansa kipeänä, joten he haastattelivat häntä puhelun kautta. 

Selma puhui rauhallisesti, mutta piti pitkiä taukoja ja hän ei vaikuttanut ollenkaan kipeältä. Puhelussa tuli selväksi, että Selma ei ainakaan voinut olla syyllinen. 

Puhelun jälkeen Lea oli varma, että Peppi oli syypää, mutta Nea totesi, että ilman kunnollisia todisteita he eivät voineet olla varmoja syyllisestä. Yhtä-äkkiä Bella toi Nellalle vihon viimeinen sivu avoinna. 

-Tätä me emme lukeneet, Nea totesi ja ryhtyi lukemaan. Sivulla oli muistiin panoja ja ylhäällä luki: “LUE KOKEESEEN”. 

-Lea mitä sinä teit silloin kun minä nukuin, Nea kysyi varovaisesti. 

-Miten niin? Minä minä… nukuin, Lea vastasi hämmentyneenä. 

-Miksi sitten tässä on meidän kokeemme muistiinpanoja? Nea kysyi. 

-Ei varmana ole! Ei tuo edes ole minun käsialaani, Lea puolustautui. 

Syntyi hiljaisuus. Nean mielessä pyöri haastattelut ja vihon teksti. 

Hiljaisuuden rikkoi Nean viesti ääni. 

Nea luki viestin ja kohotti katseensa suu ammollaan. 

Nea sanoi kauhistuneena: -Sirun vanhemmat laittoivat minulle viestiä, että Siru ei yön jälkeen ole palannut kotiin ja he ovat löytäneet hänen tietokoneensa auki hänen pöydällään ja siinä oli muistiinpanoja, joissa kaikissa suunnitellaan Mallan viemistä ja karkaamista kotoa. Ja vain Siru tietää koneensa salasanan. 

-Ja kun nyt katson tätä vihon sivua voin olla varma, että Siru on vienyt Mallan, Nea sanoi totisena. 

-Sirun vanhemmat ovat jopa saaneet selville Sirun olinpaikan. Hän on mummonsa luona. 

-Kauheaa, mutta mikä helpotus, että saimme syyllisen kiinni! Lea huokaisi. Nea, Lea ja Sirun vanhemmat menivät samana iltana Sirun mummilaan. Siru oli pahoillaan ja tajusi, että oli tehnyt väärin. Hän pyysi myös anteeksi ja antoi Mallan takaisin. 

Loppu.